Perinteisesti suomalainen on valmistanut itse kaiken muun paitsi paremmat kenkänsä. Teollistumisen ensimmäinen aalto 1800-luvun alkupuolella rytmitti kuitenkin elämän uudelleen. Koska työväestön ajasta maksettiin parempi vastine tehtaalla leipätyössä, kotona tehdyille puhdetöille ei jäänyt enää aikaa. Itse tekemisen perinne murtui ja kotiin alettiin hankkia tavaroita ostamalla – myös kenkiä. Maamme kenkäteollisuus sai alkunsa nopeasti teollistuvassa Tampereen kaupungissa: kaupunkiin tulvi sadoittain työväkeä, jotka tarvitsivat jalkoihinsa lämpimiä, kestäviä ostokenkiä.
Teollinen kenkien valmistus katsotaan alkaneeksi 1870-luvulla. Tuontirajoitusten poistuttua kenkiä alettiin myös tuoda yhä enemmän ulkomailta, lähinnä USA:sta ja Venäjältä. Kotiteollisuuteen tottuneet suomalaiset karsastivat aluksi tehdasvalmisteisia kenkiä, mutta vähitellen vastarinta murtui lähinnä tehdastyöhön positiivisesti suhtautuvien työläisten aloittamana. Myös halvempi hinta muokkasi mielialaa.
Tampereen kenkäteollisuus syntyi tekstiiliteollisuuden piirissä. Ensimmäinen tehtailija Arthur Sommer toimi Finlaysonin puuvillatehtaan rahastonhoitajana. Vuonna 1875 hän perusti Tampereen Jalintehtaan Englannista hankkimiensa kenkäkoneiden turvin. Myös Ouluun perustettiin pian kenkätehdas jo toimivan nahkatehtaan yhteyteen. 1900-luvun taitteen jälkeen maahamme perustettiin jo lukuisia kenkätehtaita – yksin Tampereelle perustettiin korkeasuhdanteen innoittamana 19 uutta yritystä 1910-luvun loppuun tultaessa. Tampereesta tulikin maamme kenkäteollisuuden kiistaton keskus.
Korkeasuhdanne jatkui itsenäistymisen jälkeen, ja kenkäteollisuus kasvoi kiihkeällä vauhdilla. 20-luvun loppupuolelle tultaessa maassamme valmistettiin lähes 1,5 miljoonaa kenkäparia vuosittain, niistä jopa 75 % Tampereen alueella. Vuosikymmenen vaihtuminen tiesi kuitenkin vaikeita aikoja.
30-luvun alun ankarina lamavuosina kenkien kysyntä romahti työttömyyden ja kohonneiden hintojen takia. Tuotantoa ja henkilöstön määrää supistettiin. Uusia tehtaita ei perustettu, sen sijaan teollisuus alkoi keskittyä yritysostojen kautta. Lama ei kuitenkaan nujertanut kotimaista kenkäteollisuutta, vaan jo vuonna 1934 tuotanto kääntyi uuteen nousuun.
Talvisodan puhkeaminen toi teollisuudelle uusia haasteita. Materiaalin saannin hankaloituminen, työvoiman vähyys, armeijan tarpeet ja säännöstely muokkasivat toimintaa uusille urille. Nahkakenkien koko tuotanto, vuosittain yli puoli miljoonaa paria, varattiin armeijan käyttöön. Siviilipuolelle kengät valmistettiin pääsääntöisesti puusta ja paperista, mutta kokeiluja tehtiin jopa leninkikankaalla. Säännöstely jatkui vielä sotien jälkeenkin aina vuoteen 1949, jolloin materiaalien saanti vihdoin helpottui ja tuotantoluvut palasivat ennalleen.
Toista maailmansotaa seurasi lähes kaikilla teollisuuden, politiikan ja kulttuurin alueilla vilkas kansainvälistyminen. Suomi tasapainotteli Neuvostoliiton sekä läntisten markkinatalousmaiden välimaastossa. Elintaso nousi nopeasti, ja nuorisokulttuurin synty toi aivan uudenlaisia tarpeita teollisuudelle.
1950-luku oli kenkäteollisuudelle uudistumien aikaa. Valmistustekniikoita kehitettiin ja sotaa edeltävät innovaatiot otettiin vihdoin täysimääräisinä käyttöön. Nuorille alettiin suunnitella omia mallistoja ja muoti kohosi entistä tärkeämmälle sijalle. 1960-luvulle tultaessa myös kenkien vienti kiihtyi niin, että vuonna 1966 vienti ylitti tuonnin. Tärkeimmät vientimaat olivat Ruotsi, Neuvostoliitto ja Norja.
70-luvulta lähtien kenkien tuotanto on siirtynyt entistä enemmän halpojen tuotantokustannusten maihin. Samalla teollisuusmaiden jalkinetuotanto on supistunut ja työllisyys heikentynyt. Nuoriso siirtyi 70-luvulla käyttämään pääsääntöisesti kangaspäällysteisiä tuontitossuja nahkakenkien sijaan. Erikoistuminen oli ainoa vaihtoehto, ja mikä olisi suomalaiselle kenkätehtaalle luontevampi erikoistumisen kohde kuin talvikenkä!
Niinpä 1980-luvun alussa suomalaisen kenkäteollisuuden vauhti poikkesi täysin muiden markkinatalousmaiden tilanteesta. Kasvavien tilausten myötä kenkätuotantomme kasvoi niin, että Suomea nimitettiin jo Pohjolan kenkämaaksi. Muualla kenkäteollisuus alkoi keskittyä Aasian ja Kaukoidän maihin. Suurimmillaan Suomen nahkakenkätuotanto oli vuonna 1984. Idänkaupan romahtaminen oli kuitenkin jo lähellä, ja se muutti tilanteen täydellisesti: viennin määrä laski yli 60 % vuoteen 1989 mennessä.
Erikoistuminen ja erikoisosaaminen ovat pitäneet Suomen kenkäteollisuuden hengissä näihin päiviin asti. Suomea voidaan edelleen pitää Pohjolan kenkämaana: kotimaisen menekin lisäksi meiltä viedään kenkiä mm. Venäjälle, Ruotsiin, Viroon ja Norjaan.
